Päässä tuntuu oudolta, huimaa ja hikoiluttaa, inhottava pahoinvointiaalto menee kehon läpi. Sitten maha menee sekaisin ja alkaa tärisyttää. Käsiä ja kasvoja kihelmöi. Aivoverenvuoto? Jokin halvaus? Sydänkohtaus? Näistä oireista olen nyt kärsinyt viime kesästä lähtien, syksyä ja talvea kohti olo paheni. Lähisuvussani ja ystävissänikin on onneksi lääkäreitä, jotka sanoivat että oireeni kuulostavat ahdistuneisuus-/paniikkihäiriöön kuuluvilta ja että ne ovat toki inhottavia, mutta eivät vaarallisia. Kävin ihan kunnallisella lääkärilläkin, joka vahvisti kohtaukset paniikkikohtaukseksi ja suositteli kokeilemaan mietoa mielialalääkettä. Sen aloitin joulukuun alussa hyvin pienellä annostuksella. Kuuden viikon jälkeen lääke oli pakko lopettaa, koska olin jatkuvasti niin ahdistunut, että en pystynyt edes paikoillani istumaan.
Itkuisena varasin ajan työterveyslääkärille, joka totesi että paniikkihäiriön kriteerit täyttyvät ja laittoi lähetteen psykologille. Kysyi myös, haluanko kokeilla toista lääkettä. En halunnut, koska pelkäsin (ja pelkään edelleen) että saan samanlaista pohjatonta ahdistusta myös eri lääkkeestä. Vähän tuon työterveyslääkärikäynnin jälkeen oloni meni töissä todella huonoksi, huimasi niin etten meinannut pystyssä pysyä. Lähdin päivystykseen, jossa otettiin verikokeita, sydänfilmi ja pää kuvattiin CT:llä. Mistään ei löytynyt mitään vikaa, lääkäri laittoi lähetteen neurologille, koska ei löytänyt minusta sillä käynnillä mitään syytä noille oireille, ainoa "vika" oli kireltä tuntuvat hartioiden ja niskan lihakset. Sitten sain elämäni ensimmäiset silmälasit ja kappas, huimaus lähes katosi. Hajataitto ilmeisesti aiheutti voimakasta huimausta. Psykologilla ja neurologilla käyminen helpottivat oloa, enkä viikkokausiin saanut yhtään paniikkikohtausta.
Nyt niitä on sitten taas tullut. Reilun viikon aikana laskujeni mukaan viisi. Ja koko ajan on epämääräinen ahdistuksen tunne. Hiihtolomaviikolla pari yötä meni valvoessa, koska sydän hakkasi niin lujaa, siis sekä kovaäänisesti että nopeasti, välillä jäi lyöntejä välistä ja sitten jumputti taas. Inhottavia muljahduksia on tullut siitä asti päivittäin. Kun sitten tämän viikon torstaina muljahteli jatkuvasti ja niihin liittyi huonovointisuutta, lähdin taas päivystykseen (ihan sekopäinen olo jatkuvasti ravata lääkärissä). Sydänfilmi ja lääkärillä käyminen eivät kuitenkaan tuoneet uutta tietoa, vain sen verran selvisi, että sydänfilmi on ok ja lisälyönnit ovat todennäköisesti täysin vaarattomia. Noihin yöllisiin sydän hakkaa miljoonaa -kohtauksiin sain kuitenkin tarvittaessa otettavan lääkkeen, joka todennäköisesti kuulemma auttaa myös niissä paniikkikohtauksissa.
Olen puhunut tästä paniikkihäiriöstäni eri ihmisten kanssa PALJON. Niin paljon, ettei kukaan varmaan enää jaksa edes kuunnella. Puhun silti. Monet eivät puhu, mikä on mielestäni sääli, koska asioista puhuminen varmasti auttaisi, ja mielenterveysongelmista kärsiminen olisi vähemmän tabu kuin se nykyään on. Terveyskirjaston mukaan kuitenkin 1-3 % Suomen aikuisväestöstä kärsii paniikkihäiriöstä jossain elämänsä vaiheessa, eli määrällisesti Suomessa on melko paljon paniikkihäiriöisiä.
Tällä hetkellä yritän ajatella, että paniikkihäiriöön ei kuole ja että tämä luultavasti on ohimenevää. Olen vuoden aikana tehnyt koko ajan täyttä työpäivää (psl kesä) sekä opiskellut 60 opintopisteen verran. Stressi on omiaan laukaisemaan paniikkihäiriön ja sitähän tässä on riittänyt. Onni on, että saan työskennellä mahtavien nuorten kanssa ja upean työyhteisön jäsenenä, ja kotona mies jaksaa tukea kun minulla on paha olla. Olen myös kiitollinen näille lähipiirini lääkäreille, jotka ovat jaksaneet rauhoitella minua.
(Loppuun kommenttina, että vaikka olenkin tämän blogin aikoinaan perustanut painonpudotusblogiksi, niin paino ei ole päällimmäisenä ollut mielessä aikoihin. Painan nyt n. 3kg enemmän kuin mitä aikuisiällä alimmillaan, eli tilanne on sisänsä hyvä.)
