Vanha ystäväni unettomuus

Tykkään nukkumisesta. Siis todella, todella paljon. On siis ihan kamalaa, suorastaan perseestä, jos en jostain syystä saakaan nukkua. Viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana syy huonoihin uniini on löytynyt viereisestä makuuhuoneesta. En tiedä kenen unenlahjat tuo lapsi on perinyt, mutta ei ainakaan minun. Ennen lasta uniongelmia on ollut välillä, lähinnä kun on ollut paljon stressiä. Kandia kirjoittaessa en nukkunut kunnolla viikkoihin, kukuin aamuyölle asti ja olin ihan koomassa seuraavan päivän. Kun stressi helpotti, alkoi unikin taas maistua. Samanlaista stressiunettomuutta oli ilmassa vielä reilu puoli vuotta sitten, kun kirjoitin graduani ja viimeistelin muutenkin opintojani. Söin melatoniinia (ensin ihan sitä käsikauppatavaraa ja sitten reseptillä saatavaa) vuoden ajan, mutta gradun valmistumisen jälkeen helpotti ja sain jättää melatoniinit kaappiin. Mutta nyt ne sitten sai kaivaa sieltä taas esille. Uni ei vain tule. Ja jos tulee, niin se on katkonaista ja näen painajaisia. Melatoniinia söin viime viikolla muutamana iltana. Uni tuli, mutta heräsin kuuden maissa enkä enää saanut unta, vaikka kuinka väsytti. Painajaisia näin yhtä paljon ellen jopa enemmän. Nyt siis en taas sitä melatoniinia ota ja vain toivon, että uniongelmat helpottavat itsestään.

 

Miksi jauhan jostain unesta? No siksi, että ainakin omalla kohdallani huonot unet näkyvät ihan suoraan vaa'alla. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka vauvavuoden aikana painoni ei pudonnut grammaakaan yrityksistä huolimatta ja kuinka pt:kin käski olla käymättä vaa'alla niin kauan kuin nuo uniongelmat jatkuvat. Nytkin siis varmaan olisi fiksuinta haudata vaaka jonnekin ja tehdä asiat niin kuin ennenkin, ja vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun kunhan saan taas nukuttua.

 

Unilääkkeeksi otan tänään lasillisen valkoviiniä ja menen aikaisin sänkyyn. Huomenna pääsen toivon mukaan nollaamaan aivoni salille.

 

Kauniita unia!

Saliärsytys

En halua valittaa, mutta.. Niin, vaikka nautinkin salilla käymisestä ihan äärettömän paljon, siellä on myös muutamia juttuja, jotka saavat minut näkemään punaista. Listaanpa tähän niistä muutaman.

 

1. Kimppatreenaajat

 

Siis nämä, jotka liikkuvat 3-5 hengen parvissa. Heistä kuuluu kova ääni ja he valtaavat laitteet puoleksi tunniksi kerrallaan, koska kaikkien täytyy ehdottomasti saada tehdä juuri sillä samalla laitteella. Aikaa vie lisäksi se, että kimppatreenaajat juoruilevat sarjojen välissä (ja niiden aikana). Hiljaisina aikoina kimppatreenaajat eivät juurikaan häiritse, paitsi sillä hölötyksellään, mutta ruuhka-aikaan olisi mukavaa, jos salin ainoaa reidenkoukistuslaitetta ei vallattaisi puoleksi tunniksi. Kimppatreenaajien kanssa samaan sarjaan menevät puhelintaan räpläävät treenaajat, jotka istuvat laitteissa räpläten älypuhelintaan (itse harrastan tätä joskus alkulämmittelyjen aikana, myönnetään).

 

2. Laiskat

 

En tarkoita laiskalla sitä, että treeni tehtäisiin huonosti. Ei. Vaan sitä, että esimerkiksi jalkaprässi ladotaan täyteen painoja eikä niitä nostella pois kun treenit on tehty. Tai sitä, kun kerätään kolmet eri käsipainot, pari levypainoa, kahvakuula ja jumppapallo yhteen nurkkaan, treenataan ja sen jälkeen vain kylmänrauhallisesti jätetään ne sinne samaiseen nurkkaan ja jatketaan matkaa. Ei näin. Jos jaksat kantaa ne kaikki välineet ja treenata niillä, jaksat ne varmasti kantaa myös takaisin paikoilleen.

 

3. Liikaa hajusteita käyttävät

 

Monilla ihmisillä on nykyään allergioita, astmaa tai ihan vain hajusteyliherkkyyttä. Itse kuulun jossain määrin tuohon viimeiseen ryhmään, sillä pelkästään hajustettu pesuaine saa minut aivastelemaan ja silmäni vuotamaan. Kun sitten salilla haisee hurmaava yhdistelmä hikeä, viittä eri deodoranttia, sen seitsemää sorttia pesu- ja huuhteluainetta, hiuslakkaa, miesten partavettä, naisten hajuvesiä ja tämä kruunataan satunnaisilla pieruilla, niin vähemmästäkin särkee päätä.

Jos nyt jotain hyvääkin, niin uudet treenipöksyt saavat aina hyvälle mielelle. Lenkillä ainakin toimivat hyvin, huomenna pääsen toivon mukaan taas salillekin.

 

Miksi lihoin? Pitkä postaus lihomisesta ja laihtumisesta

Aika ajoin rupean miettimään, miksi oikein lihoin. Olin pikkulapsena hoikka ja liikuin paljon. Ala-asteella aloin lihoa, vaikka edelleen liikuin paljon. Muistan kuitenkin, että ala-asteen loppupuolella söin myös paljon karkkia. Kirjastoreissuilla kävin aina lähikaupassa ostamassa vähillä penneilläni ja markoillani pieniä suklaapatukoita. Ala-asteen lopussa taisin olla normaalipainon ylärajoilla tai sitten jo ylipainon puolella, en muista. Maharöllykkä minulla on ollut niin kauan kuin muistan. Yläasteella vaatekokoni oli 38/40 ja pidin itseäni hirveänä norsuna, vaikka näin myöhemmin vanhoja kuvia katsellessa en näytä ollenkaan pahalta. Pyöreältä joo, mutta kuitenkin ihan tavalliselta teinitytöltä.

 

Tämä kuva on muistaakseni vuodelta 2003. Ihan tavallisen teinin näköinen tuo tyttö minusta on. Ei mikään hoikka tai laiha, mutta ei myöskään mikään mörssäriksi laskettava. 

 

Lukion ensimmäisen vuoden keväällä aloin seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan kuinka kummitätini ja äitini ihastelivat hoikentumistani seurustelun alkukuukausina. Kai sitä rakastuneena unohtaa syödä, en tiedä. Vajaan puolen vuoden jälkeen aloitin ensimmäistä kertaa e-pillerit, samaan aikaan suhde "vakiintui" ja liikuntaharrastusten sijaan oli paljon mukavampaa jäädä kotiin katsomaan leffoja sen oman murusen kainaloon. Ja syödä jäätelöä tai karkkia. Tai molempia. Paljon. Reilu puoli vuotta tuosta eteenpäin ja olin lihonut (arviolta, en käynyt vaa'alla) yli 25 kiloa. Siis 25 helkkarin kiloa! Muistan kuinka tukala olo silloin oli, housut puristivat ja koulussakin oli aina takki päällä, koska häpesin itseäni. Kerran mieheni vanhempieni luona huomasin peilistä vatsassani punaisina helottavat raskausarvet. Itkin rumuuttani useammankin kerran ja päätin, että nyt saa luvan riittää. Ja kyllähän minä välillä laihduinkin, en tosin tiedä paljonko, kun en edelleenkään suostunut siellä vaa'alla käymään.

 

Vuodet vierivät ja paino välillä nousi ja välillä laski. Vaatekoko oli koko ajan 46/48 ja vanhoista vaatteistani pystyin vain haaveilemaan. Liikuntaa harrastin edelleen, mutta kai ne syömiset olivat niin huonolla tolalla, ettei paino siksi pudonnut. Kokeilin kaikkea Painonvartijoista äärimmäiseen karppaukseen, mutta eihän tuommoisilla äärimmäisyyksillä mitään pysyvää saa aikaan. Kuvia tuolta ajalta ei ole, mutta hääpäivänäni olin aika lähellä sitä, mitä olen isoimmillani ollut. Surullista on kuitenkin se, että vuosi aiemmin olin ollut vieläkin isompi, muistan nimittäin että vuosi ennen häitä ostamani hääpuvun selän peittävää kappaletta piti pienentää ennen häitä.

Tämä karmea kuva on siis elokuulta 2008. Onnellinen päivä, jolloin olisin mieluusti ollut entisissä mitoissani..

Pari vuotta myöhemmin ulkomaanmatkalla otetuissa kuvissa olin pienempi kuin häämatkallamme, mutta edelleen ISO. Sen matkan jälkeen suuntasin kirjastoon, lainasin Patrik Borgin Rentoa painonhallintaa -kirjan ja luin sen päivässä kannesta kanteen. Olin ollut Kiloklubissa aiemminkin, mutta silloin päätin ihan tosissani ruveta tekemään jotain painolleni.

Tämä kuva on siis otettu vuonna 2010 lomamatkalla.

 

Kävin siis vaa'alla ensimmäistä kertaa lähemmäs 10 vuoteen tuolloin vuonna 2010. Järkytyin vaa'an lukemasta. Tiesin, että painan paljon, mutta se jättimäinen luku vaa'an näytössä tuli silti shokkina ja suurena yllätyksenä. Taisin silloinkin itkeä aikani (lienee tullut selväksi, että itken paljon). Aloin merkkailla syömiseni Kiloklubiin, tavoittelin vihreitä ruokapalleroita ja järkevää vajetta, ja aloitin myös juoksuharrastuksen. Aluksihan jaksoin juosta tasan 5 minuuttia ja silloinkin syke oli todella korkealla, mutta nopeasti se juoksukunto siitä kasvoi. Vuodenvaihteeseen mennessä paino oli pudonnut reilut 7 kiloa. Vuodenvaihteen jälkeen paino junnaili paikoillaan kuukausitolkulla, huhtikuussa 2011 päätin antaa karppaukselle uuden mahdollisuuden, ja paino lähtikin taas laskuun. Kuukauden aikana putosi lähes 5 kiloa, mutta samalla juokseminen kärsi vähistä hiilareista. Hiilareiden lisääminen kuitenkin sai taas painon junnaamaan, kilo kuukaudessa ei ole kovin hurja vauhti. Juoksu kulki taas kivasti, joten annoin vähemmän painoarvoa painolle ja enemmän kasvavalle kunnolle. Vuoden 2011 loppuun mennessä paino oli kokonaisuudessaan pudonnut lähes 17 kiloa.

 

Tämä kuva on heinäkuulta 2011. Paino oli pudonnut n. 13 kiloa. Alemmassa kuvassa olen tuon n. 17 kiloa kevyempi, kuva on otettu joulukuussa 2011. (Pahoittelen huonoa kuvanlaatua.)

 

 

 

 

 

Tammikuussa 2012 teinkin sitten positiivisen raskaustestin. Paino pysyi kivasti aisoissa reiluun puoleenväliin asti, sitten se lähti räjähdysmäiseen nousuun. Synnärille lähtiessä painoin enemmän kuin laihdutuksen aloittaessani vuonna 2010. Masensi, ärsytti, hävetti. Neuvolan terkkari lohdutteli, että kyllä se imetys sitten vie kilot, ja että joillakin se paino vain nousee enemmän kuin toisilla. Imetys ei onnistunut, kilot jämähtivät tiukasti. Sairaalaan ei jäänyt kuin 4 kiloa, kahden viikon jälkeen raskauskiloja oli jäljellä vielä melkein 10 kiloa. Ne eivät sitten lähteneetkään yrityksestä huolimatta.. Salilla aloin käydä aktiivisesti kun lapsi oli n. 9kk, yritin noudattaa Jutan GoFatGo:ta (saaden itseni vain vielä pahemmin jumiin) ja tein vaikka mitä sirkustemppuja, mutta paino ei vain pudonnut. Tuttu pt salilla kysyi nukkumisistani ja kun kerroin, että en lapseni vuoksi juurikaan nuku, hän kehotti olemaan käymättä vaa'alla niin kauan kuin en saa nukkua kunnolla. Tuota neuvoa en noudattanut (siis kävin kyllä vaa'alla edelleen), mutta otin sen asenteen, että elämäntilanteeni on nyt tämä, ja kehoni ei suostu läskeistä luopumaan, jos en saa nukkua ja käyn ylikierroksilla. Jouduin loppuvuodesta 2013 aloittamaan säännöllisen melatoniinin syömisen, koska univaikeuteni menivät niin pahoiksi. Jossain vaiheessa lapsi alkoi nukkua hieman paremmin, mikä tarkoitti laadullisesti ja määrällisesti parempaa unta myös minulle. Kevään 2014 aikana paino putosi n. 8 kiloa ja painoin vihdoinkin vähemmän kuin ennen raskautta.

 

Tämä kuva on siis toukokuun lopulta 2014. Kokonaispudotus vuoden 2010 painoon oli -17,4kg, todellisuudessa siis varmasti paljon enemmän, kun en silloin vuonna 2010 ollut isoimmillani.

 

 

Sitten tapahtui taas jotain. En vieläkään tiedä tarkkaan mitä. Ensin tulivat hirveät helteet, joiden aikana painoni nousi monta kiloa. Turvotusta, ajattelin. Elokuussa lähdimme viikoksi Kreikkaan, minkä jälkeen vietin vielä viikonlopun kaverini luona Helsingissä ja kävin Cheekin Olympiastadion-keikalla. Kotiin päästyäni vaaka näytti 7 kiloa enemmän kuin kesäkuun alussa. Matkustaminen ja helteet tuppaavat keräämään nestettä, joten ajattelin että normaaliin arkeen palaaminen saa kyllä painon nopeasti takaisin niihin lukemiin, joissa se oli. No, ei saanut. Syksyn aikana kirjoitin graduani, nukuin (taas) huonosti, stressasin ja ahdistuin. Korvasin kunnon lounaan hyvin usein teemukillisella ja lähileipomon munkilla. Salillakaan en ollut käynyt, koska silloisen tilanteen takia olin irtisanonut jäsenyyteni kesällä. Lenkillä sentään kävin säännöllisen epäsäännöllisesti. Syksyn aikana paino oli alimmillaan 3 kiloa korkeammalla kuin keväällä, mutta jouluna painoin jo 10 kiloa enemmän. Puolen vuoden aikana paino oli siis ensin noussut 7 kiloa, laskenut 4 kiloa ja noussut sitten taas 7 kiloa. Jännintä tässä oli se, että vaatekokoni oli edelleen 42, vaikka aiemmin tuossa samassa painossa olin ollut huomattavasti isompi. Painonnousu näkyi kuitenkin selkeästi kasvoissani ja käsivarsissani.

 

Kulunut kevätkin on ollut melkoista vuoristorataa. Aktiivisen salitreenin aloitin uudelleen helmikuun alussa, ja vaikka paino ei olekaan hirveästi pudonnut, on kehonkoostumuksessa luultavasti tapahtunut jotain muutosta parempaan. Selvää on se, että ns. virallisterveellisellä ruokavaliolla painoni kyllä pysyy samassa, mutta ei putoa. Todella vähähiilihydraattisella ruokavaliolla taas paino putoaa, mutta jaksaminen liikunnassa kärsii. Paras olo ja parhaat tulokset tulevat omalla kohdallani siis karppaamalla, mutta niitä hiilareitakin pitää jostain saada, jotta treenit kulkevat. Jätän siis jatkossakin useimmilta pääruoilta pastat, riisit ja perunat pois, mutta syön kohtuudella esim. ruisleipää kunnon täytteillä. Kuulostaa hirvittävän yksinkertaiselta, mutta minun laihdutushistoriallani se ei todellakaan sitä ole. Olen myös miettinyt paljon sitä, miksi joidenkin on helppoa laihtua ja joidenkin ei, mutta ehkäpä säästän ne pohdinnat vaikka seuraavaan postaukseen.. :)

 

 

 

 

 

Juhannushunninko ja -treenit

Pari päivää ennen juhannusta menivät syömisten puolesta kivasti. Sitten olinkin enemmän tai vähemmän hunningolla kolme päivää. Hunninkosyömisiin kuului mm. kotitekoinen jäätelö, jonka ohje tulee tässä:

 

Perusmassa koostuu 0,5 litrasta kuohukermaa ja purkillisesta kondensoitua maitoa. Kuohukerma vatkataan kovaksi vaahdoksi, minkä jälkeen kondensoitu maito käännellään varovasti sekaan (ei siis vatkata!). Tämän jälkeen sekaan voidaan iskeä herkkuja oman maun mukaan, itse laitoin yhteen satsiin rouhittua Daimia ja Pandan Kinuskimuru-suklaata sekä kinuskikastiketta, toiseen satsiin sitten tuota samaista kinuskimuruhässäkkää sekä (myöskin Pandan) Kultainen crisp -suklaata ja kinuskikastiketta.

Daim-jätski meni hienosti kaupaksi juhannuspöydässä (en siis yksin syönyt!), tuo toinen satsi on vielä lähes kokonaan syömättä.

Tuli viime viikolla onneksi treenattuakin. Torstaina ja lauantaina vedin kunnon jalkatreenit, perjantaina ja sunnuntaina keskityin yläkroppaan. Joka kerta muistin (hyvä minä!) myös ne vatsat. Alkuviikon aion ottaa vähän kevyemmin, mutta sen 4 salikertaa yritän silti tähänkin viikkoon puristaa. Jos vain säät sallivat, niin juoksulenkki tai pitkä kävelylenkkikin tekisi hyvää. Ja se venyttely.. Onneksi viikko on vasta alussa, niin tässähän ehtii vielä vaikka mitä.

Serkkuni myös kysyi eilen, voisinko tulla tänään auttamaan häntä britakakun kanssa. Pitäähän ystävää hädässä auttaa, joten suostuin. Tänään sitten selvisi, että hänellä ei ollut ongelmaa britakakun TEKEMISEN kanssa, vaan sen syömisen kanssa :D Hyvää se oli, en vain tosiaan ollut varautunut siihen että sitä kakkua syödään, vaan siihen että sitä leivotaan.

 

Kylpyläloma ja valtava väsymys

Vietin pari päivää muksuni, kaverini sekä hänen kahden lapsensa kanssa kylpylälomalla, josta oli kyllä loma kaukana. Luultavasti olen nyt väsyneempi kuin ennen tuota reissua, mutta olihan siellä todella kivaakin ja saipahan vaihtelua tähän tylsähköön arkeen. Syömiset tuolla reissussa olivat epäsäännölliset, vettä (ja nestettä ylipäätään) join aivan liian vähän, nukuin todella huonosti ja ainoa liikuntakin oli kylpylässä altaissa lillumista. Koko ajan satoi vettä, joten minnekään kärryttelylenkeillekään ei viitsitty lähteä. Huomenna onneksi pääsen palaamaan takaisin normaaliin päivärytmiin sekä salille. Toivon mukaan ensi yönä saan jopa nukkuakin, unta ei luultavasti tarvitse paljon odotella, kun meinasin nukahtaa jo ruokapöytään kesken iltapalan.

 

Nyt siis sänkyyn, kauniita unia!

Muoks. saipa tuosta nyt vähän semmoisen kuvan, että koko loma oli ihan syvältä :D Ei ollut! Oikeasti oli mukavaa, mutta pienen uhmaikäisen kanssa matkustaminen ja vieras ympäristö ovat aika väsyttävä yhdistelmä.

Peruskuntolenkki ja venyttelyä

Käsi ylös, jos nautit suuresti pitkistä peruskuntolenkeistä ja venyttelytuokioista. Minä en nostanut kättäni ylös. Tiistaisen salitreenin ja liiallisen koneellaistumisen jäljiltä oikea ranteeni on kipeä (ei tosin enää niin kipeä kuin tiistaina illalla tai eilen) ja eilisen hölkkälenkin jäljiltä vasen nilkkani ei jostain syystä kestä kävelyä kummempaa, joten mietin pitkään, mitä liikuntaa tänään harrastaisin. Vaihtoehdot olivat spinning ja pitkä kävelylenkki, ja koska oli mukavan tuulista, päätin lähteä kävelylle koiran kanssa. Kesäisin tuo pururata on täynnä sääskiä, joten yleensä en sinne mene kuin silloin kun tuulee kunnolla. Onneksi täällä päin Suomea tuulee lähes aina.. Minulla on surkea peruskunto, koska en malta tehdä pitkäkestoista, matalasykkeistä treeniä lähellekään niin usein kuin pitäisi. Ei se tämänkään päivän lenkki (1,5h kestoltaan) mikään kovin matalasykkeinen ollut, keskisyke oli 130. Eiliseen hölkkälenkkiin ja sen keskisykkeeseen (yli 160) verrattuna kuitenkin paljon kohtuullisempi sykkeeltään. Leposykkeeni kyllä on matala, mutta se lienee vain jokin minun henkilökohtainen "ominaisuuteni" eikä liity hyvään kuntoon. Siellä pururadalla kävellessä ohi meni monen näköistä lenkkeilijää, mutta mieleeni jäi yksi upea nainen, joka näytti ihan gasellilta juostessaan. Pitkä, tummatukkainen tyttö, jonka pitkät jalat ja kevyeltä näyttänyt juoksu herättivät suurta kateutta. Pitkiä jalkoja minä en saa vaikka kuinka harjoittelisin, mutta ehkä minunkin juoksuni alkaa näyttää kevyeltä, jos maltan panostaa myös niihin peruskuntolenkkeihin.

 

Venyttely on toinen asia, jota säännöllisesti laiminlyön. Takareiteni ovat kivikovat ja jumissa, kyykkyyn en pääse ilman että kantapäät nousevat ylös ja alaselkäni kipuilee, koska pakarat ovat jumissa. Luulisi tuossa jo olevan ainakin kolme hyvää syytä venytellä, mutta ei näköjään, kun en siltikään venyttele tarpeeksi. Tänään sentään venyttelin, pikaisesti tosin, takareidet, pohkeet/nilkat, etureidet ja pakarat. Huomenna kaivan foam rollerin naftaliinista ja kidutan sillä itseäni kunhan saan lapsen yöunille.

Tässä vielä eilisen hölkkälenkin sykekäyrät. Liekö sydän pysähtynyt välillä, kun näyttää nollaa niin usein.. Tai sitten kosketushäiriö :) Osan tuosta lenkistä jouduin väkisinkin kävelemään, koska mukanani oli tuo armas villakoirani, joka pysähteli tarpeilleen vähän turhankin usein.

 

 

Tämän päivän sykekäyrä on sitten vähän erilaisempi, sielläkin näköjään noita kosketushäiriöitä on. Täytynee muistaa kiristää sykevyötä kunnolla, että se pysyy paikoillaan paremmin eikä tule noita 0-sykkeitä.

 

 



Paino on maanantaiaamun painosta pudonnut 2,4 kiloa. Suurimmaksi osaksihan se on tietenkin nestettä, mutta pitkästä aikaa ollaan kuitenkin jo vähän lähempänä niitä lukemia, joissa olin vielä maaliskuussa. Tunnustan kuitenkin jo nyt, että huomenna syömiseni eivät mene ihan oppikirjojen mukaan, sillä tiedossa on leffailta rakkaan serkkuni kanssa, ja meillä leffassa käymiseen kuuluu olennaisesti  Makuunin karkit. Muuten aion kyllä syödä niin kuin tähänkin asti, mutta ne illan karkit kyllä tulevat olemaan ihan tietoinen hairahdus, josta en suostu tuntemaan huonoa omatuntoa.

Syömiset ovat tänään(kin) olleet oikein fiksut ja mallikkaat, joten jännä nähdä, mitä vaaka sanoo huomenna!

Treenipäivä

Tiedättekö sen tunteen, kun keho oikein huutaa tarvitsevansa liikuntaa? No, minä tiedän. En tituleeraa itseäni miksikään himoliikkujaksi, mutta vanhat (...) niveleni ja lihakseni alkavat jo yhden lepopäivän (= ei mitään oikeasti liikunnaksi laskettavaa) jälkeen vaatia liikettä. Olen kyllä myös vakaasti sitä mieltä, että ihminen on luotu liikkumaan eikä istumaan paikoillaan, vaikka itsekin tuota istumista harrastan liikaa. Eilisen "lepopäivän" jälkeen olikin ihanaa päästä tänään lyhyelle kävelylenkille ja salille. Lepopäivä lainausmerkeissä siksi, että kun puoli päivää käyttää koiran trimmaamiseen, niin sitä ei varsinaisesti voi levoksi kutsua. Salitreenit tein vielä muutama viikko sitten niin, että viikossa oli 2 selkeästi alavartaloon kohdistuvaa ja 2 selkeästi ylävartaloon kohdistuvaa treeniä. Nyt kun lapsi jäi pk:sta kesälomalle ja pääsen salille harvemmin, päätin että treenaan joka kerta koko kropan, mutta kuitenkin niin, että keskityn joka toinen kerta vähän enemmän ylä- tai alavartaloon. Ja noh, keskivartalohan (eli lähinnä vatsalihakset) jää hävettävän usein lähes täysin huomiotta, siihen pitäisi oikeasti panostaa, niin pysyisi paketti paremmin kasassa ja ryhtikin suorempana. Tänään treeni kulki todella hyvin, vaikka vähän ahdistikin kun salilla oli niin paljon porukkaa. Olen enemmän aamu-/aamupäivätreenaaja, joten alkuillan ruuhkassa treenaaminen ei ole oikein minun juttuni. Noihin ruuhkiin nyt täytyy kuitenkin vain tottua, koska aamuisin en pääse salille kuin viikonloppuisin.

 

Ensimmäinen sokeriton päivä sujui hyvin, jopa ilman päänsärkyä tai muita oireita. Vaakakin kiitti näyttämällä kilon vähemmän kuin eilen, mukavasti siis lähti nesteet taas kiertoon. Tämän päivän herkkuruoaksi tein vähähiilihydraattista kaalilaatikkoa, jota voisin oikeasti syödä koko laatikollisen kerralla.. Lounaaksi höyrytin kukkakaalia ja pitkiä vihreitä papuja, paistoin pekonia ja otin lisäksi vielä hieman valkosipulimajoneesia ja fetajuustoa. Siihen kylkeen vielä siivu kunnon ruisreikäleivästä voilla ja maksamakkaralla. Oikein hyvä ja täyttävä setti oli!

 

 

Salin jälkeen en millään olisi jaksanut ruveta tekemään mitään ruokaa ja kellokin oli yli seitsemän, eli iltapala-aika kolkutteli jo ovella. Mies oli onneksi paistanut kanaa valmiiksi, joten tein sitten pienen kanasalaatin. Näillä eväillä jaksanen aamuun asti :)