Tykkään nukkumisesta. Siis todella, todella paljon. On siis ihan kamalaa, suorastaan perseestä, jos en jostain syystä saakaan nukkua. Viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana syy huonoihin uniini on löytynyt viereisestä makuuhuoneesta. En tiedä kenen unenlahjat tuo lapsi on perinyt, mutta ei ainakaan minun. Ennen lasta uniongelmia on ollut välillä, lähinnä kun on ollut paljon stressiä. Kandia kirjoittaessa en nukkunut kunnolla viikkoihin, kukuin aamuyölle asti ja olin ihan koomassa seuraavan päivän. Kun stressi helpotti, alkoi unikin taas maistua. Samanlaista stressiunettomuutta oli ilmassa vielä reilu puoli vuotta sitten, kun kirjoitin graduani ja viimeistelin muutenkin opintojani. Söin melatoniinia (ensin ihan sitä käsikauppatavaraa ja sitten reseptillä saatavaa) vuoden ajan, mutta gradun valmistumisen jälkeen helpotti ja sain jättää melatoniinit kaappiin. Mutta nyt ne sitten sai kaivaa sieltä taas esille. Uni ei vain tule. Ja jos tulee, niin se on katkonaista ja näen painajaisia. Melatoniinia söin viime viikolla muutamana iltana. Uni tuli, mutta heräsin kuuden maissa enkä enää saanut unta, vaikka kuinka väsytti. Painajaisia näin yhtä paljon ellen jopa enemmän. Nyt siis en taas sitä melatoniinia ota ja vain toivon, että uniongelmat helpottavat itsestään.
Miksi jauhan jostain unesta? No siksi, että ainakin omalla kohdallani huonot unet näkyvät ihan suoraan vaa'alla. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka vauvavuoden aikana painoni ei pudonnut grammaakaan yrityksistä huolimatta ja kuinka pt:kin käski olla käymättä vaa'alla niin kauan kuin nuo uniongelmat jatkuvat. Nytkin siis varmaan olisi fiksuinta haudata vaaka jonnekin ja tehdä asiat niin kuin ennenkin, ja vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun kunhan saan taas nukuttua.
Unilääkkeeksi otan tänään lasillisen valkoviiniä ja menen aikaisin sänkyyn. Huomenna pääsen toivon mukaan nollaamaan aivoni salille.
Kauniita unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti